Reunalla kaunis on maailma...

Oho. Kesä on kohta poissa.

Se on karannut multa jälleen. Mutta tälle kesälle, mä koen kuitenkin saavuttaneeni paljon.
Mä oon tehnyt duunia mun kunnon eteen ja ennenkaikkea mun pelkojen eteen. Tai niiden selättämiseksi. Mä oon kohdannu mun demonit, joko omasta tahdosta tai sitten kohtalo on puuttunut peliin.

Mä uskon, että mä oon askeleen lähempänä itteeni. Tai sitten hulluuden reunalla, kuka tietää?

Kesä meni nopeesti, sillä mun rakas serkkuni Reeta asusteli mun kanssa Espoossa kesäkuun ja heinäkuu menikin oikeestaan kokonaan Kuusamossa. Oulussa tuli vietettyy Qstock, johon voitin mulle ja rakkaalle siskolle VIP-liput ja hotellihuoneen. Palkinto tuli festarimuistolla, jossa kerroin kun sisko vei mut Qstockiin piristykseksi, ja kuinka haluisin itse nyt vuorostani järjestää siskolle yllätyksen, sillä rakas täytti kesällä 30 vuotta ja odottaa nyt ensimmäistä lastaan :) Mulla tuli fiilis, et voitan mut sisko ei uskonu. Ja kun soitto Voicelta tulikin ja heräsin siihen puheluun niin menihän siskolla luu kurkkuun. Hienoa oli. En muuten malta oottaa, että musta tulee täti <3

Reetan ja mun kesäkuu meni täydellisesti. Reeta on kuin toinen sisko mulle. Hullun ihana vaimo, joka teki mulle ehkä siisteimmän synttärikakun ja muutenkin toimi koko kesän mun personal trainerina ja cheffinä <3 Käytiin aamulenkeillä ja katottiin leffoja ja muuta mukavaa. Sitte Heinäkuun alussa ajettiin haikeina Ouluun ja mä menin siitä Kuusamoon. 

Olin jumissa 1kk Kuusamossa kun auto hajosi, mutta tarkemmin ajateltuna ei pahemmin haitannu, sillä sain viettää aikaa perheen kanssa ja tutustuin jopa uusiin ihmisiin. Rakas Mirva oli mun salikaveri ja soulmate ja pari muutakin ihanaa tuli elämään.

 

Maailman upein synttärikakku made by Reeta. Possu kylvyssä :D

Mi and mi beib Reeta <3

Reetan kokkaukset maistuis Lumillekin <3

Nam mitä herkkua. Mansikka salsaa ja kanaa. Love it.

 

 

Näkymä hotellihuoneesta. @Oulu

Siskokset menossa juhlimaan ukin 85v <3

Oli super kivaa käydä Veijon visoissa jne kun oli ihan seuraakin. 

Mirva <3 Katy

Ansku, Mirva, Jenna & Katy <3

Veijon Visa.

Hurjaa aatella, että täytti tänä kesänä jo 28 vuotta, mutta eipä tuo haittaa. Mulla ei oo kiire mihinkään. Mä haluun elää itelleni ja opetella elämään yksin. Oon oppinu päästämään irti. En kaikista ihmisistä, mutta sentään niistä, joiden on annettava mennä. Vielä on paljon harjoiteltavaa siinäkin saralla. Ehkä se on helpompaa joidenkin kohdalla kuin toisten. Ystävistä, jotka osoittautuivatkin joksikin ihan muuksi olen oppinut päästämään irti, mutta rakkaus onkin vaikeampi juttu.

Ikävä ei varmaan kuole koskaan. Ja mun on annettava itteni tuntea.

Kohta alkaa taas työt ja mua jännittää ja pelottaa, mutta odotan kuitenkin sitä innolla. Pääsen taatusti haastamaan itteni ja nauttimaan uusista kokemuksista. Kun yhdistää vielä oman urheilun työn oheen, veikkaan, että kohta mä oon vähän hoikempi ja hitusen onnellisempi nainen. Onneksi mulla on mun paras kaveri Minna, joka jaksaa olla tukena ja hemmetin ihania naapureita ja muitakin kavereita, jotka piristää.

PS. Halit ja pusut tulis silti tarpeeseen ;) 

Sokea part 2.

Nyt. 

Oon ottanut etäisyyttä mun aiemmasta kirjoituksesta, että pystyn näkemään
asiat selvemmin, tarkemmin, eri perspektiivistä. Sain tarpeeksi aikaa.

Mä huomasin, ajattelevani asiaa niin monelta eri kantilta.

Se, kuinka mä oon itsevarma toisten seurassa. Niiden ihmisten, jotka rakastaa mua ja  hyväksyy mut sellaisena kuin oon, mä oon aivan kuin eri ihminen. Ihminen, jota ei pelota mikään ja kuka voi valloittaa koko maailman.

Sen, että mä tiedostan sen, mutta haluan myös, että oon itsevarma ihan ittenäni, yksin kadulla, ilman et mun täytyy häpeillä tai pelätä. Se, että kun se ihminen poistuu siitä mun viereltä, mun ei tarvi pelätä tai, että voin lähestyä ihmisiä sellaisena kuin oon.

Ja siksi.

Että asiat alkavat mennä eteenpäin mä otin tavoitteekseni irroittautua mun peloista, niin, että ne ei enää hallitse mua, tai ainakaan paina niin paljoa. Mä haluun pistää itteni tilanteisiin, missä mä poistun kokonaan mun turvapaikasta, mun comfort zonesta, pilvilinnasta, ihan sama, miksi sitä kutsutaan. Mä meen ja teen kaiken, mikä mua niin suunnattomasti pelottaa.

MÄ MEEN, VAIKKA MÄ keksisin miljoona eri tekosyytä, sille miksi mä en menis!

Joten mä aloitin. 

Mä oon aina rakastanut laulamista ja tehnytkin musiikkia sellaisella intohimolla, että jopa paska on riittänyt mulle. Kunhan mä saan laulaa ja tehdä jotain minkä mä kuitenkin tunnen omakseni, edes sanojen muodossa. Mutta mä en oo koskaan oikein uskaltanut seisoa oman juttuni takana, tai sanotaanko mä en oo koskaan oikein uskaltanut seisoa ittenäni! Mä oon aina häpeillyt ja kyseenalaistanut kaikkea.

Joten te voitte kuvitella, kuinka suurelta saavutukselta se mulle tuntui, kun mä esikarsinnasta jatkoonpääsyn jälkeen pääsin SM-KARAOKEN aluefinaaliin Helsingin Pressaan laulamaan. Kun mä kaiken stressaamisen ja turhan huolehtimisen jälkeen kiipesin sinne lavalle!  (Varsinkin, kun tajusin, että ruutu, mistä voi kattoa sanoja on jalkojen tasolla lavan edessä) !!!

Olin niin rikki siellä, niin haavoittuvainen. Tunsin itteni alastomaksi, niinkuin mun koko suojamuuri, jota oon koko elämäni rakentanu oltais otettu multa kokonaan pois. Mutta mä jäin siihen seisomaan. Mutta mä avasin suuni, mutta mun käsi ei tärissytkään niin paljon kuin mä luulin.

Esitys ei lähennelly laisinkaan täydellisyyttä, eikä mun awkwardness ja flunssainen palloääni auttanut asiaa, MUTTA jostain syystä mä pääsin kakkosvaiheeseen ensimmäisen vetoni Pimeän Onnen jälkeen ja pääsin sitten laulamaan Jenni Vartiaisen ihanan Eikö kukaan voi meitä pelastaa, mikä sekään ei mennyt ehkä niin hyvin, MUTTA PERKELE, ETTÄ MÄ IRROITTELIN. Mä annoin mun haavoittuvaisuuden näkyä ja pompin ja hypin siellä niinkö ELÄMÄ OIS TÄSSÄ JA NYT!!! Ja niinhän se olikin.


Ja niin se on nytkin.

Ja mä tunnen kuinka askel askeleelta mä meen lähemmäs sitä Katjaa, jonka mäki haluan tuntea. 

Eniten. 

 JA NIINHÄN SIINÄ KÄVI, mun suureksi järkytykseksi, että tämä nainen nähdäänkin loppufinaalissa, jossa kilpailee vielä 80 törkeen hyvää laulajaa. Arvaa vaan onko kunnia olla niiden joukossa!!! 

Mitä te tuomarit, mussa näittekään, niin kiitos! Te autoitte mua saamaan hitusen sitä itsevarmuutta itseeni, mitä mä tarvitsen. 

Juhlat jäi lyhyeen vatsakivun takia, ja viimeset kaks tuntia kilpailusta oli kärsimystä, mutta seki kärsimys unohtu hetkeksi kun kuulin tuloksen. ONNI!!!

TÄSTÄ ON TAAS HYVÄ kehittää ja kehittyä.

Jännitys ei ehkä ookkaan niin paha asia.

Sokea.

Miten mä oon ollut niin sokea? Niin sokea itselleni. 

Mä oon nyt ehkä vasta kunnolla myöntämässä itselleni, etten mä olekkaan mitä mä luulin. Mä en olekkaan itsevarma nainen.

Mähän olen kaukana siitä.

Älä ota tätä väärin, mulla on sellainen asenne elämään, että huijjaan sua hyvin. Oon huijannut itteänikin. Pitkään.

Oon huomannut asioita mun elämässä ja oikeen saanut sellaisia ahaa elämyksiä, että kappas. Tätä on jatkunut jo kauan!

Mä en katso ihmisiä edes kadulla kunnolla silmiin vaan mä painan pään alas tai katson muualle ja välttelen katsetta.

Mä häpeilen mun kasvoja, koska toinen puoli mun kasvoista häiritsee mua, mun rikkinäisten hampaiden jne typerien syiden takia, koska toinen puoli on erilainen kuin toinen)

...ja vieläkin kun mä nauran mä pistän käden mun suun eteen (vaiva ajoista kun mulla oli junaraudat ja vieläkin mä vähän häpeän mun viallista hammasrivii)

ja kaiken aikaa mä selittelen mun painoa ja jos joku nyt sattuu kehuu mua niin mä mietin mielessäni, että noh, jos se näkis mut luonnossa niin ei se ehkä ajattelis noin, sillä mähän oon vaan niin hemmetin hyvännäkönen kuvissa tai kun sille päälle satun tai meikit on hyvin tai...

SIIS MITÄ HITTOA?! MIKÄ MUA VAIVAA?!? Mistä tää tulee? Sen mä ainakin tiedän, että tää ei liity millään tavalla mun painoon, sillä mä oon ollut hoikassakin kunnossa ja tein ja ajattelin noin silti.

Vaivaan ei myöskään oo auttanut se, että mä seison peilin edessä ja katson itseäni ja mietin, että olenpa minä ihana. Ei. Mitä enemmän mä katson itseäni peilistä sen rumempana mä itseni vain näen. 

Te tiedätte tän, ei vaan kannata kattoa itteensä peilistä liian kauan. Mieluiten mahdollisimman vähän niin sitten saattaa joskus yllättyäkki että voi ihana!

Oon koittanut nyt miettiä  tätä, että oonko mä vaan tälläinen ihminen. Vai mistä tää johtuu? Mitä tässä on taustalla?  Ehkä tää vaatii enemmän sulattelua.

TAI ehkä ne peilit pitäis oikeesti vaan nakata pois ja keskittyä siihen mitä siellä sisällä on. Ja oikeesti miettiä mikä tän aiheuttaa. 

Mähän rakastan itteäni? Vai rakastanko sittenkään? Oonko mä todellisuudessa hyväksyni itteni sellaisena kuin oon. 

En. 

Mutta miksi?

Mä en nyt sano, että tää on ainoa syy ja ehkä ei edes se, mutta jostain tän ongelman käsittely täytyy lähteä. Ja mulle tää lähti tästä myöntämisestä itselleni. Kaiken peittelyn ja parempien vaiheiden jälkeen.

Ehkä se on taas se, että mä pelkään olla onnellinen. Sehän on oikeesti pelottavin tunne maailmassa huomata, että kaikki on hyvin.

Jos kaikki on hyvin pitää keksiä jotain mikä olisi pielessä, muuten tuntee ittensä täysin mielenvikaiseksi.

EN MINÄ rehellisesti sanottuna TIEDÄ!

Mutta oon kuitenkin huomannut että painon pudottaminen on auttanut mua saamaan oloani paremmaksi, mutta onko se ne kilot vai onko se vaan se urheiluntuoma ilo?

Jos mä olisin nyt kauniimpi, laihempi ja saisin täydelliset hampaat tekiskö se musta onnellisemman? Tuskin.

Kysymys kuuluukin,

PYSTYNKÖ mä OIKEESTI joskus hyväksymään itteni virheineen kaikkineen?

Jos mä oikein laitan yritystä tähän. Ei ulkonäön, vaan itteni rakentamiseen ja uudelleenluomiseen sisältäpäin.

Siihen mä haluan uskoa.

Tää ei sit ollut mikään sääliä hakeva päivitys, vaan todellista itsetutkiskelua ja kasvua omassa ihossa. 

Mä jatkan.

Alakuloinen onni.

 Now playing: Garbage - Cup of Coffee

Multa kysytään monesti, miksi mä oon niin masentuneen oloinen. Miksi mä kirjoitan niin alakulosia statuksia facebookkiin ja miksi mä teen niin surullista musiikkia? Olenko mä masentunut? Mä oon kirjoittanut tästä aiheesta vissiin ennenkin, joten en halua toistaa itseäni. Kuten silloinkin totesin, en ole  En nyt, en ole ollut pitkään aikaan. (Ja minä tunnistan masennuksen. Minä olen ollut masentunut vakavasti, joten en jauha paskaa.) Jos minut tapaa, ja ennenkaikkea muhun tutustuu huomaa, että mä pursuan sellaista elämän iloa, että se vuotaa minusta oikein ylitse. Kunnon ADHD tapaus. Mutta, sitten on se toinen puoli. Mutta se ei ole masennusta. Se on jotain mistä en itsekkään ole täysin päässyt perille. Se on jotain mikä minussa on ollut aina, lapsesta asti, niinkauan kuin muistan.

Lapsena keksin ehkä fiksuimman selityksen tälle alakuloisuudelleni, joka minuun aika ajoin iskee. Kirjoitin sen jopa ala-asteen aikaiseen päiväkirjaani, etten vahingossakaan unohtaisi. Minulla on vanha sielu. Sielu, joka on matkannut pitkän matkan, sielu, joka on kärsinyt monta menetystä, surua ja tuskaa. Sielu, joka halusi elää uudelleen. Jo nuorena, kun mikään ei ollut hätänä, minä saatoin itkeä huoneessani ja olla äärimmäisen ahdistunut. Ilman mitään syytä. Suru vaan pursusi minusta. Ja minä itkin sen pois hämmentyneenä.

Jos ei usko sieluun tai muuhunkaan henkiseen voisi kai vaan sanoa, että minä olen äärimmäisen herkkä ihminen. Herkkä mutta älä luule väärin olen myös äärettömän vahva. Ehkä joskus kovakin. En vaan halua tuoda herkkää puoltani esiin. Se sinun täytyy huomata itse. Toisinaan, kun koitan oikein kovistella, minusta tuntuu, että sen huomaa helpoiten.

Miksi minun pitäisi hävetä? Kuuntelen tätä kappaletta ja melkein itken. Näen kohtauksen televisiossa ja itken. Joku sanoo minulle kauniisti ja liikutun niin, että saan kylmiä väreitä. Mitä sitten? Minä olen tälläinen. Minä. Minä, joka kirjoitan mieluummin biisejä, missä puran tuntojani. Tai en tiedä mieluummin, jostain syystä niitä vaan tulee luonnostaan. Se ei tarkoita, ettenkö rakastaisi laulaa iloisia kappaleita tai haluaisi kirjoittaa niitä. Ja kirjoitankin. Mutta jos 9/10 kirjoittamastani kappaleesta on syvällisiä ja ehkä hieman surusävyisiä niin niitä nyt tulee vaan julkaistua enemmän. Minä, joka haaveilen vieläkin, että osaisin lentää. 

Olen niin kiinni ja kytköksissä tunteisiini, etten pysty sivuuttamaan yhtäkään niistä. Voisi kai sanoa, että en osaa hallita niitä. Jos olen vihainen, olen todella vihainen. Jos olen iloinen, olen todella iloinen ja kun olen surullinen, koko maailmani kaatuu.

Alan pikkuhiljaa tuntemaan itseni ja tiedän, että tuntemukseni menevät ohi, jos vaan annan niille tilaa hengittää. Ja tietenkin auttaa tieto siitä, että minulla on turvaverkkoni, joka tietää kuinka syviin vesiin joskus sukellan.

Get lifted. Rakkautta etsimässä.

Taustalla soi John Legendin 2004 vuonna julkaistu levy Get Lifted ja olo on kuin olisin nuori tyttö taas. Mutta enhän mä enää niin kovin nuori olekkaan. Plakkarissa on jo 27 vuotta.

 Mutta mitä sitten? Haittaako se? Onko ikä vaan numeroita?

Mä etsin rakkautta. Rakkautta sen kaikissa muodoissa. Ja sitä etsiessä täytyy vähän laajentaa mieltään ja näkökenttäänsä. Joten niin mä tein ja aattelin että otetaan kaikki keinot kunnolla käyttöön.

En häpeile kertoa olevani kaikennäköisissä treffipalveluissa, hot or notissa, sekä suomi 24:n treffipalevelussa ja instagramissa :SD (Yeah I said it, siihenhän seki on oikeesti tehty :D) Mutta löytyykö mistään hot or notista rakkautta? Tai ettiikö miehet sellasista paikoista sitä? No ei ainakaan saamieni viestejen perusteella. Mutta toisinaan harmiton seksikin saattaa johtaa rakkauteen. Tosin en ole kyllä kokeillut seksitreffejä kyseisten palvelujen kautta, don't get me wrong. Mutta pari kiinnostavaa tapausta on kieltämättä löytynyt!!! Mutta se ISO mutta!!! Minua nuorempia.

 Näitä palveluja selatessani oon huomannut, että jos etsin miehiä jotka mua kiinnostaa niin niitä ei kauheesti löydy oman ikäsistä. Tai se vois hyvinkin olla, että jos kyse ois luonteesta niin löytäsinkin, mutta kun se luonne tulee erittäin harvoin sieltä ruudusta läpi. Joten aattelin, etä laitetaan tätä filtteriä vähän alemmas ja katotaan jos nappais. Jos ei muuten niin kavereina. 

Ja heti!!! Liuta kiinnostavia miehiä. Dammit. Itse en kyllä ala suuremmin nuoremmille kirjoittelemaan, mutta jos joku uskaltautuu puhuu mulle ni miksei. Jos ei muuta niin kuten sanoin, rakkautta kaikissa muodoissa, eli saattaisin saada parhaimmillaan uuden frendin.

Mutta tosissaan, eihän noin nuorten kanssa mitään vakavaa vois tulla? Oon aiemminkin seurustellut mua nuorempien miehien kanssa ja onhan se nyt aika hankala tilanne. Jos toinen on vielä siinä niin sanotussa kokeiluvaiheessa, niin suhde on alusta astikkin tuhoon tuomittu. Koska usko tai älä, toinen voi sanoa sulle melkeen neljän vuoden jälkeen, ettei oo koskaan oikeen ollut tosissaan koko jutun kanssa. Ja sehän ei oo mikään helppo juttu niellä. 

Joten? Ottaako riski uudestaan?

Miksi ei? Mitä tässä elämässä nyt voi menettää. Pahimmillaan sua tulee harmittaa vähän kun ei onnistunukkaan ja parhaimmillaan sä voit saada vähintäänkin onnen hetkiä, uusia kokemuksia tai jopa ELÄMÄSI miehen. Oli miten oli, tuskin ne miehet tulee tuohon ovellekkaan kolkuttelemaan ja päätän sit pienen kurkistuksen perusteella ovisilmästä et avaanko vai en ;D

 
"Enkä milloinkaan, suostu enää oottamaan, en päivää, enkä suudelmaa, mä voi saada takaisin." -Katya

Annan sun tuntea.

Luoko paha olo pahaa oloa, suru surua tai voiko ihminen halutessaan pakottaa itsensä tuntemaan tuskaa? Jos tietää, että se tuska on ehkä vain koettava. Ehkei voi, mutta ainakin sen voi houkutella esiin.

Mä tiesin, että jotain oli jääny hiertämään ja pahasti kun sain sen surullisen kuuluisan break downin Espoon sillalla. Tein siitä itse kuuluisan rehellisyydelläni. Koska mä tarvitsin herätystä. Mistäkö? Olin selvästi valumassa sille tasolle, etten välitä enää mistään tai kenestäkään, edes itsestäni.

Rakkaus. Niin kaunis ja niin ruma. Ja mulle se on yleensä näyttänyt rumat kasvonsa. Rumin puoli rakkaudessa on ehdottomasti kauniit muistot. Tää saattaa kuullostaa ristiriitaiselta, mutta se ei ole. Koska ne kauniit muistot on nyt pilalla. Ne muuttuu rumaksi tekojen kautta. Tekojen mihin kaikki päättyy. Ja mä en halua muistella, koska sitten mulle tulee ikävä, enkä mä halua ikävöidä ihmistä, joka voi loukata mua niin pahasti.

Kauan ihmisellä sitten kestää päästä yli? Sitähän sanotaan, että saman verran kestää päästää irti ihmisestä kuin sen kanssa oli. Eli kun mä nyt vietin sun kanssas neljä vuotta, mun täytyy parannella itteeni seuraavat neljä vuotta jollakin henkisellä tasolla? Oih, että. Ihanaa.

Nopeuttaakseni prosessia mä oon koittanu saada itteni itkemään. Se ei ollutkaan niin hankalaa kuin mä kuvittelin. Se alko Paperi T:stä ja päätyi youtubeen hakusanaan sad music. Löysin sitten tälläsen playlistin ja vähän useampiakin ja nyt oon kuunnellu niitä pimees huonees ja tuntenu. Tuntenu niin paljon ja niin monia tunteita, että ne vyöryy musta ja pursuaa musta ihan paperille asti. Oon kirjoittanut tekstejä ja antanut itteni olla oikeesti surullinen.

Paperi T - Sä jätät jäljen !!! Tää musavideo on uskomaton. Repeat.

TÄSSÄ TÄÄ SURULLINEN PLAYLIST! Suosittelen :)

Aamulla mä oon sitten taas onnellinen nainen. Se nainen, jota naurattaa kokoajan. Se nainen, joka rakastaa elämää.  Se nainen, joka selvii tästä.

Ja vastoin sitä luuloa tai sitä kuvaa, jonka niin monet ovat musta facebook ystävyyden (oma vikas) perusteella saanut, mä en ole masentunut. Kaikkea muuta. Jos sä näkisit mut sä näkisit, että mä en oo masentunut.

Mä oon vaan nainen, joka on onnellisesti rikki.

Sä jätät jäljen.

Mä tykkään sanoo asioita suoraan. Joskus jopa tuntuu, siltä, että ihmiset tajuaa, mitä mä koitan sanoa. 180 ihmistä tuskin on aivan väärässä.

Kaikella rakkaudella Sennille, varmaan on ihana nainen. Kaikillahan on oikeus omaan mielipiteensä. Mun mielestä kaikki pitää hyväksyä sellaisina kuin ne on. Kunhan se mitä ne on, ei satuta toisia ihmisiä. 

Ja toisesta asiasta kukkaruukkuun, mä oon ollu vähä tunnekylmä nykysin, mut must tuntuu et tää Paperi T:n biisi sai mut eloon taas. Muistin, ettei mulla oo mitään syytä peitellä mun herkkyyttä. Se on ihan yhtä kaunista.

Miks mä en päästäs ihmisii mun lähelle? En haluu peitellä mun tunteita. Mä sanon jatkossakin asiat suoraan. Ja on ihanaa pitkästä aikaa kunnolla fanittaa jotain. Henri vaikuttaa erittäin mielenkiintoiselta ihmiseltä. Täytyy kuunnella tänään YleXXää kun herralta putoaa uutta musaa.

Mä oon muuten taas kipeenä ja syön maailman pelottavimpia klementiinejä. Tai no toisen nakkasin roskikseen ku mua alko vähä etoo. Vaikka pinkki onkin söpö väri.

KORJAUS! Nää olikin sit veriappelsiineja :S Hemmetti, en ees tienny et näin pieniä veriappelsiineja on olemassa. Kunnon D'Oh taas!  Ja luulin ottavani klementiinejä. Noh, perus vitun nolo Katja :D

PS. Olin tuhma, enkä avannu Jehovantodistajille ovee.

Elämäni pari.

Elämäni pari. Tissit. Miten tärkeät te minulle olettekaan.

Odotin teitä vuosia. Kun näin tissejä kaikkialla, eikä teitä ollut vieläkään missään, kun olitte niin kipeät etten voinut toppia päälle pukea, kun saitte ensimmäiset arpenne. Kuinka minä rakastankaan teitä. Ja inhoan. Nii viimatusti inhoan. Älkää jättäkö minua nyt! 

Olen siis taas (monettakohan kertaa) innostunut liikunnasta! Toivottavasti tällä kertaa niin pitkäksi aikaa, että tuloksia näkyy muuallakin kuin mielikuvituksessani. Tai no näkyyhän niitä, ja heti ensimmäisenä rakkaimmissani. Minun omat tissini. Miksi te teette näin?


Omistan siis geneettisen koodin, joka pitää sisällään ominaisuuden, joka saa joka ikisen gramman jonka pudotan lähtemään rinnoistani. Tottahan toki, kun mä lihoin ne myös menivät tisseihini. Mutta viimeisenä.

Vähän historiaa paristani:

Kun siis vihdoin ja viimein sain tissini, kauan odottelun jälkeen lukion aikana, ne olivat mahtavat!!! Siis pienet, mutta täydelliset tissit. Kun sitten lihoin tässä kivasti (vittu!) 20 jotakin kiloa, kasvoivat tissini räjähdysmäisesti a(b) kupista D-kuppiin! Siis huh huh. Tissini näyttivät ja tuntuivat aivan silikoonilta. Ja olihan ne upeet tissit. Tässä taas yksi näistä hetkistä kun minua vituttaa, että minulla ei ole niistä kunnollisia kuvia. Note to self people: Kuvatkaa rintojanne. Edes vanhuuspäivien iloiksi.

Nyt kun painoni on alkanut hieman tasaantumaan/laskemaan rintani ovat kokeneet muutokset! Ne ovatkin aivan tavalliset tissit. Siis hyvät tissit, mutta tavallisen hyvät tissit, eivät enää kuitenkaan niin hyvät, että keksin joka humalassa tekosyyn näytellä niitä kaikille. Valehtelen itselleni, ei ollut mitään tekosyitä, minä vaan näytin niitä aina kun halusin. Rintani paistattelivat kunniassa ja mietin, että tämä tulee kestämään ikuisuuden. Tai ainakin vähän kauemmin. Mutta ei:

Olen laihtunut varmaan 100 grammaa ja se kaikki on lähtenyt tisseistäni.

Olen koittanut estää asiaa hieromalla tissejäni säännöllisesti, että niistä ei tule aivan patalaput, mut liekkö se auttaa. En koskaan ajatellut itseäni naisena, joka ottaisi silikoonit, mutta rintani ovat niin tärkeä asia minulle nykyään, että saattaapi mieli muuttua. Jos laihuus aiheuttaa minulle patalappu efektin, menen suoraan klinikalle. Minähän en pidä edes ruoanlaitosta!

Minäpäs kivasti keräilen tähän pari kuvaa missä näkkyy mun tissit ja vaikka oonkin free the nännit tyttöjä, niin en sentää sellasia missä nekin ihanuudet näkyy. Saatte huomata muutoksen mikä painolla painolla on pariini.

Boobs forever! Älkää jättäkö mua. Rakastan teitä.

Onko täs kuvassa edes tissejä? :D

Awww.

2007.

Tähän kuvaan ne oli kasvanu jo ainaki kuppikoon.

Free boobies. 2012.

2013.

2014.

Ja matka pienempiin tisseihin alkaa tästä :SD

 

Kuka pelaa?

"En jaksa tätä peliä enää, missä kokoajan pelätään, milloin tulee menettämään, jotain mikä ei sun koskaan ollutkaan."-Katya

Ihmissuhdepelit. Miks? Miks mun täytyy kattoo tätä puhelinta ja ootella, että sä kirjoittaisit eka. Siksi etten vaikuta liian innokkaalta, että vaikutan siltä, että annan tilaa ja oon itsenäinen ja siisti tyyppi. Fuck it!  Mitä menetettävää mulla edes olis? Enhän mä edes tunne sua, ja tää on vaan merkki siitä, että mä haluaisin tutustua suhun.

Mutta: Näinhän tää menee mullakin. Jos joku on aivan liian yli-innokas mun suhteen mä hämmennyn ja alan kyseenalaistaa kokojutun miettien, että miks hemmetis se musta noin paljo tykkää? Eihän sen pitäis? Ehkä se kelaa, että oon paremman näkönen ku oonkaa (se on kattonu mun vuosia vanhoja facebook kuvia, missä oon 20 kiloo laihempi, voi ei) ja mun jutut on yltiöhauskoja. (Phah!)

Oon niin väsyny tuohon ajatusmalliin. Eikö tunteiden pitäis olla just niin vahvoja kuin ne onkin, en mä halua pakottaa niitä pysyy sisällä vaan sen takia, että jos mä nyt osaan toimia tän tilanteen oikein, jos mä voitan tän erän, niin ehkä sä kiinnostut musta.

Helvetistäkö mä tiedän oonko mä edes kiinnostunut susta? Kun sä et anna mulle mahdollisuutta ottaa siitä selvää.

Oon huomannu, että nykyään mun liekki alkaa sammumaan, jos mä en saa mitään otetta ihmisestä. En jaksa tuhlata mun aikaa oottaen, että ehkä se nyt soittais mulle, haluis nähä, tulis käymään, ihan sama. Elämä on aivan liian lyhyt tähän. Se ei tarkoita, ettenkö mä edelleen kelailis niin, mutta säästän nykyään sormiani ja jätän koko jutun sanomatta. Oon sanonut jo aivan liikaa.


Ehkei ne pelit kannatakkaan enää, koska me ollaan jo niin totuttu niihin ja me tunnistetaan ne jo peliksi. Ja siinä vaiheessa se on sit Game Over.
Ja yleensähän selitys sille, miksi ihminen ei vastaa on lyhyt ja simppeli. Ei vaan nappaa. Kuin monesti oot nimittäin jättänyt vastaamatta ihmiselle, joka oikeesti, ja ihan hemmetin paljon, nappaa? Harvoin.

Uusi suunta! Oikeesti?

Mäpäs aattelin nyt lopettaa tällä blogilla stressaamisen ja käyttää tätä just sellasena kuin tän mulle oli aluksi tarkoitus ollakkin. Avautumis-alusta. Jätelava kaikille mun ajatuksille, päiväkirja, viimeinen askel hulluuteen tai paranemiseen. Uusi askel, mutta ei uusi blogin nimi. Ei must koskaan tuliskaan ämmää, joka tietää muodist jotain, tai jaksaa sisustaa, tai tekee muutakaan hillittyy tai sen suuremmin suunniteltua. Entäs jos mä tyytysin olee vaan Katja. Ja mähän tykkään avautuu myös facebookissa, mutta se on vaan pieni osa mitä täs päässä liikkuu. Liitetään nyt siis status tähän ja sit höpötellään jonni juotavaa paskaa ihan vaan omaksi iloksi. Eihän ketään kuitenkaan kiinnosta :D Nykyaikana kaikki on vaan olemassa ihan omaksi ilokseen. 

PS. Kaikki fontit vituttaa mua. No mut nyt mennään.

Hei mää tein sen. Ja olihan se hemmetin hyvä juttu. Meitä pelotti ehk vähän astua sisään parin kuukauden tauon jälkeen mut perkele olihan se sen arvosta.
Varsinkin näin hyvässä seurassa.

Mutta:

Mikä juttu tää on, että nykyään mikään ei riitä? Jos mimmi on iha ok kunnossa jo muutenkin, miksi sen pitää pumppaa ittensä
hirviöksi, jolla on kauheet muskelit? Mulle riittäs, että olisin normaalipainoinen. Vai riittäiskö sittenkään. Nouseekohan
treenaaminenkin päähän? Tulisko siitä mulle vaan uus riippuvuus, niinku bishestä. Noh, jos noista kahdesta pitäs valita,
niin valitsen tietenkin tän treenaamisen. Ja mä en nyt sano, etten arvosta ja ihaile hyväkuntoisia naisia niinkuin miehiäkin, mutta
kun se menee liian pitkälle alkaa pakostakin miettimään, että missä vika? Kun ihminen ei voi enää elää normaalia elämää vaan miettii
koko elämänsä liikunnan ja ruokavalion kautta. Siihen mä en pysty. Se on surullista.

Onko muuten kukaan muu huomannu, et treenaaminen alkaa panettamaan?
Mikä lienee se sisäreisilaite onkaan, mutta huh huh. Onneksi painostus laitteiden desinfioimiseen käytön jälkeen on suuri.
Aika hienoo. Ihan tänki takia vois käydä salilla. :D

Noh, inhottavinta kuitenkin elämässä on ehkä tää ajatusmalli, että mun pitäs olla hoikempi, parempi, kauniimpi jne saavuttaakseni ne tietyt jutut.
Niinku saavani sen unelmamiehen, uskaltakseni kuvata youtube-videon missä laulan (koska eihän nyt voi kun näyttää läskiltä sialta,
iha sama vaikka laulaiskin perkeleen hyvin siinä videolla, eihän tuolta voi näyttää?), tai käyttäekseni tietynlaisia shortseja. Tää
mua ärsyttää itessäni.


Että näinä hetkinä tuntuu, että maailma vaan valuu pois. Kun ei vaan nyt pysty, mutta sit pystyy kun olisin kauniimpi. Mähän oon kaunis just nyt.


Ja enhän mä osannu arvostaa itteeni menneisyydessäkään. Nyt kun katsoo vanhoja kuvia itestään miettii vaan, että hitto kun toi tyttö ois voinu vaan olla onnellinen siitä mitä se on, mutta ei, se tuhlas aikaansa miettien, että voikun mä olisin siistimpi, parempi ja suositumpi.

Voihan hele. Tuollasia ajatuksia tuskin mikään salitreeni korjaa.

Tässä mä oon. Ja mähän oon ihan hyvä. Just nyt.