Sokea.

Miten mä oon ollut niin sokea? Niin sokea itselleni. 

Mä oon nyt ehkä vasta kunnolla myöntämässä itselleni, etten mä olekkaan mitä mä luulin. Mä en olekkaan itsevarma nainen.

Mähän olen kaukana siitä.

Älä ota tätä väärin, mulla on sellainen asenne elämään, että huijjaan sua hyvin. Oon huijannut itteänikin. Pitkään.

Oon huomannut asioita mun elämässä ja oikeen saanut sellaisia ahaa elämyksiä, että kappas. Tätä on jatkunut jo kauan!

Mä en katso ihmisiä edes kadulla kunnolla silmiin vaan mä painan pään alas tai katson muualle ja välttelen katsetta.

Mä häpeilen mun kasvoja, koska toinen puoli mun kasvoista häiritsee mua, mun rikkinäisten hampaiden jne typerien syiden takia, koska toinen puoli on erilainen kuin toinen)

...ja vieläkin kun mä nauran mä pistän käden mun suun eteen (vaiva ajoista kun mulla oli junaraudat ja vieläkin mä vähän häpeän mun viallista hammasrivii)

ja kaiken aikaa mä selittelen mun painoa ja jos joku nyt sattuu kehuu mua niin mä mietin mielessäni, että noh, jos se näkis mut luonnossa niin ei se ehkä ajattelis noin, sillä mähän oon vaan niin hemmetin hyvännäkönen kuvissa tai kun sille päälle satun tai meikit on hyvin tai...

SIIS MITÄ HITTOA?! MIKÄ MUA VAIVAA?!? Mistä tää tulee? Sen mä ainakin tiedän, että tää ei liity millään tavalla mun painoon, sillä mä oon ollut hoikassakin kunnossa ja tein ja ajattelin noin silti.

Vaivaan ei myöskään oo auttanut se, että mä seison peilin edessä ja katson itseäni ja mietin, että olenpa minä ihana. Ei. Mitä enemmän mä katson itseäni peilistä sen rumempana mä itseni vain näen. 

Te tiedätte tän, ei vaan kannata kattoa itteensä peilistä liian kauan. Mieluiten mahdollisimman vähän niin sitten saattaa joskus yllättyäkki että voi ihana!

Oon koittanut nyt miettiä  tätä, että oonko mä vaan tälläinen ihminen. Vai mistä tää johtuu? Mitä tässä on taustalla?  Ehkä tää vaatii enemmän sulattelua.

TAI ehkä ne peilit pitäis oikeesti vaan nakata pois ja keskittyä siihen mitä siellä sisällä on. Ja oikeesti miettiä mikä tän aiheuttaa. 

Mähän rakastan itteäni? Vai rakastanko sittenkään? Oonko mä todellisuudessa hyväksyni itteni sellaisena kuin oon. 

En. 

Mutta miksi?

Mä en nyt sano, että tää on ainoa syy ja ehkä ei edes se, mutta jostain tän ongelman käsittely täytyy lähteä. Ja mulle tää lähti tästä myöntämisestä itselleni. Kaiken peittelyn ja parempien vaiheiden jälkeen.

Ehkä se on taas se, että mä pelkään olla onnellinen. Sehän on oikeesti pelottavin tunne maailmassa huomata, että kaikki on hyvin.

Jos kaikki on hyvin pitää keksiä jotain mikä olisi pielessä, muuten tuntee ittensä täysin mielenvikaiseksi.

EN MINÄ rehellisesti sanottuna TIEDÄ!

Mutta oon kuitenkin huomannut että painon pudottaminen on auttanut mua saamaan oloani paremmaksi, mutta onko se ne kilot vai onko se vaan se urheiluntuoma ilo?

Jos mä olisin nyt kauniimpi, laihempi ja saisin täydelliset hampaat tekiskö se musta onnellisemman? Tuskin.

Kysymys kuuluukin,

PYSTYNKÖ mä OIKEESTI joskus hyväksymään itteni virheineen kaikkineen?

Jos mä oikein laitan yritystä tähän. Ei ulkonäön, vaan itteni rakentamiseen ja uudelleenluomiseen sisältäpäin.

Siihen mä haluan uskoa.

Tää ei sit ollut mikään sääliä hakeva päivitys, vaan todellista itsetutkiskelua ja kasvua omassa ihossa. 

Mä jatkan.