Elämäni pari.

Elämäni pari. Tissit. Miten tärkeät te minulle olettekaan.

Odotin teitä vuosia. Kun näin tissejä kaikkialla, eikä teitä ollut vieläkään missään, kun olitte niin kipeät etten voinut toppia päälle pukea, kun saitte ensimmäiset arpenne. Kuinka minä rakastankaan teitä. Ja inhoan. Nii viimatusti inhoan. Älkää jättäkö minua nyt! 

Olen siis taas (monettakohan kertaa) innostunut liikunnasta! Toivottavasti tällä kertaa niin pitkäksi aikaa, että tuloksia näkyy muuallakin kuin mielikuvituksessani. Tai no näkyyhän niitä, ja heti ensimmäisenä rakkaimmissani. Minun omat tissini. Miksi te teette näin?


Omistan siis geneettisen koodin, joka pitää sisällään ominaisuuden, joka saa joka ikisen gramman jonka pudotan lähtemään rinnoistani. Tottahan toki, kun mä lihoin ne myös menivät tisseihini. Mutta viimeisenä.

Vähän historiaa paristani:

Kun siis vihdoin ja viimein sain tissini, kauan odottelun jälkeen lukion aikana, ne olivat mahtavat!!! Siis pienet, mutta täydelliset tissit. Kun sitten lihoin tässä kivasti (vittu!) 20 jotakin kiloa, kasvoivat tissini räjähdysmäisesti a(b) kupista D-kuppiin! Siis huh huh. Tissini näyttivät ja tuntuivat aivan silikoonilta. Ja olihan ne upeet tissit. Tässä taas yksi näistä hetkistä kun minua vituttaa, että minulla ei ole niistä kunnollisia kuvia. Note to self people: Kuvatkaa rintojanne. Edes vanhuuspäivien iloiksi.

Nyt kun painoni on alkanut hieman tasaantumaan/laskemaan rintani ovat kokeneet muutokset! Ne ovatkin aivan tavalliset tissit. Siis hyvät tissit, mutta tavallisen hyvät tissit, eivät enää kuitenkaan niin hyvät, että keksin joka humalassa tekosyyn näytellä niitä kaikille. Valehtelen itselleni, ei ollut mitään tekosyitä, minä vaan näytin niitä aina kun halusin. Rintani paistattelivat kunniassa ja mietin, että tämä tulee kestämään ikuisuuden. Tai ainakin vähän kauemmin. Mutta ei:

Olen laihtunut varmaan 100 grammaa ja se kaikki on lähtenyt tisseistäni.

Olen koittanut estää asiaa hieromalla tissejäni säännöllisesti, että niistä ei tule aivan patalaput, mut liekkö se auttaa. En koskaan ajatellut itseäni naisena, joka ottaisi silikoonit, mutta rintani ovat niin tärkeä asia minulle nykyään, että saattaapi mieli muuttua. Jos laihuus aiheuttaa minulle patalappu efektin, menen suoraan klinikalle. Minähän en pidä edes ruoanlaitosta!

Minäpäs kivasti keräilen tähän pari kuvaa missä näkkyy mun tissit ja vaikka oonkin free the nännit tyttöjä, niin en sentää sellasia missä nekin ihanuudet näkyy. Saatte huomata muutoksen mikä painolla painolla on pariini.

Boobs forever! Älkää jättäkö mua. Rakastan teitä.

Onko täs kuvassa edes tissejä? :D

Awww.

2007.

Tähän kuvaan ne oli kasvanu jo ainaki kuppikoon.

Free boobies. 2012.

2013.

2014.

Ja matka pienempiin tisseihin alkaa tästä :SD

 

Kuka pelaa?

"En jaksa tätä peliä enää, missä kokoajan pelätään, milloin tulee menettämään, jotain mikä ei sun koskaan ollutkaan."-Katya

Ihmissuhdepelit. Miks? Miks mun täytyy kattoo tätä puhelinta ja ootella, että sä kirjoittaisit eka. Siksi etten vaikuta liian innokkaalta, että vaikutan siltä, että annan tilaa ja oon itsenäinen ja siisti tyyppi. Fuck it!  Mitä menetettävää mulla edes olis? Enhän mä edes tunne sua, ja tää on vaan merkki siitä, että mä haluaisin tutustua suhun.

Mutta: Näinhän tää menee mullakin. Jos joku on aivan liian yli-innokas mun suhteen mä hämmennyn ja alan kyseenalaistaa kokojutun miettien, että miks hemmetis se musta noin paljo tykkää? Eihän sen pitäis? Ehkä se kelaa, että oon paremman näkönen ku oonkaa (se on kattonu mun vuosia vanhoja facebook kuvia, missä oon 20 kiloo laihempi, voi ei) ja mun jutut on yltiöhauskoja. (Phah!)

Oon niin väsyny tuohon ajatusmalliin. Eikö tunteiden pitäis olla just niin vahvoja kuin ne onkin, en mä halua pakottaa niitä pysyy sisällä vaan sen takia, että jos mä nyt osaan toimia tän tilanteen oikein, jos mä voitan tän erän, niin ehkä sä kiinnostut musta.

Helvetistäkö mä tiedän oonko mä edes kiinnostunut susta? Kun sä et anna mulle mahdollisuutta ottaa siitä selvää.

Oon huomannu, että nykyään mun liekki alkaa sammumaan, jos mä en saa mitään otetta ihmisestä. En jaksa tuhlata mun aikaa oottaen, että ehkä se nyt soittais mulle, haluis nähä, tulis käymään, ihan sama. Elämä on aivan liian lyhyt tähän. Se ei tarkoita, ettenkö mä edelleen kelailis niin, mutta säästän nykyään sormiani ja jätän koko jutun sanomatta. Oon sanonut jo aivan liikaa.


Ehkei ne pelit kannatakkaan enää, koska me ollaan jo niin totuttu niihin ja me tunnistetaan ne jo peliksi. Ja siinä vaiheessa se on sit Game Over.
Ja yleensähän selitys sille, miksi ihminen ei vastaa on lyhyt ja simppeli. Ei vaan nappaa. Kuin monesti oot nimittäin jättänyt vastaamatta ihmiselle, joka oikeesti, ja ihan hemmetin paljon, nappaa? Harvoin.

Uusi suunta! Oikeesti?

Mäpäs aattelin nyt lopettaa tällä blogilla stressaamisen ja käyttää tätä just sellasena kuin tän mulle oli aluksi tarkoitus ollakkin. Avautumis-alusta. Jätelava kaikille mun ajatuksille, päiväkirja, viimeinen askel hulluuteen tai paranemiseen. Uusi askel, mutta ei uusi blogin nimi. Ei must koskaan tuliskaan ämmää, joka tietää muodist jotain, tai jaksaa sisustaa, tai tekee muutakaan hillittyy tai sen suuremmin suunniteltua. Entäs jos mä tyytysin olee vaan Katja. Ja mähän tykkään avautuu myös facebookissa, mutta se on vaan pieni osa mitä täs päässä liikkuu. Liitetään nyt siis status tähän ja sit höpötellään jonni juotavaa paskaa ihan vaan omaksi iloksi. Eihän ketään kuitenkaan kiinnosta :D Nykyaikana kaikki on vaan olemassa ihan omaksi ilokseen. 

PS. Kaikki fontit vituttaa mua. No mut nyt mennään.

Hei mää tein sen. Ja olihan se hemmetin hyvä juttu. Meitä pelotti ehk vähän astua sisään parin kuukauden tauon jälkeen mut perkele olihan se sen arvosta.
Varsinkin näin hyvässä seurassa.

Mutta:

Mikä juttu tää on, että nykyään mikään ei riitä? Jos mimmi on iha ok kunnossa jo muutenkin, miksi sen pitää pumppaa ittensä
hirviöksi, jolla on kauheet muskelit? Mulle riittäs, että olisin normaalipainoinen. Vai riittäiskö sittenkään. Nouseekohan
treenaaminenkin päähän? Tulisko siitä mulle vaan uus riippuvuus, niinku bishestä. Noh, jos noista kahdesta pitäs valita,
niin valitsen tietenkin tän treenaamisen. Ja mä en nyt sano, etten arvosta ja ihaile hyväkuntoisia naisia niinkuin miehiäkin, mutta
kun se menee liian pitkälle alkaa pakostakin miettimään, että missä vika? Kun ihminen ei voi enää elää normaalia elämää vaan miettii
koko elämänsä liikunnan ja ruokavalion kautta. Siihen mä en pysty. Se on surullista.

Onko muuten kukaan muu huomannu, et treenaaminen alkaa panettamaan?
Mikä lienee se sisäreisilaite onkaan, mutta huh huh. Onneksi painostus laitteiden desinfioimiseen käytön jälkeen on suuri.
Aika hienoo. Ihan tänki takia vois käydä salilla. :D

Noh, inhottavinta kuitenkin elämässä on ehkä tää ajatusmalli, että mun pitäs olla hoikempi, parempi, kauniimpi jne saavuttaakseni ne tietyt jutut.
Niinku saavani sen unelmamiehen, uskaltakseni kuvata youtube-videon missä laulan (koska eihän nyt voi kun näyttää läskiltä sialta,
iha sama vaikka laulaiskin perkeleen hyvin siinä videolla, eihän tuolta voi näyttää?), tai käyttäekseni tietynlaisia shortseja. Tää
mua ärsyttää itessäni.


Että näinä hetkinä tuntuu, että maailma vaan valuu pois. Kun ei vaan nyt pysty, mutta sit pystyy kun olisin kauniimpi. Mähän oon kaunis just nyt.


Ja enhän mä osannu arvostaa itteeni menneisyydessäkään. Nyt kun katsoo vanhoja kuvia itestään miettii vaan, että hitto kun toi tyttö ois voinu vaan olla onnellinen siitä mitä se on, mutta ei, se tuhlas aikaansa miettien, että voikun mä olisin siistimpi, parempi ja suositumpi.

Voihan hele. Tuollasia ajatuksia tuskin mikään salitreeni korjaa.

Tässä mä oon. Ja mähän oon ihan hyvä. Just nyt.