Sokea part 2.

Nyt. 

Oon ottanut etäisyyttä mun aiemmasta kirjoituksesta, että pystyn näkemään
asiat selvemmin, tarkemmin, eri perspektiivistä. Sain tarpeeksi aikaa.

Mä huomasin, ajattelevani asiaa niin monelta eri kantilta.

Se, kuinka mä oon itsevarma toisten seurassa. Niiden ihmisten, jotka rakastaa mua ja  hyväksyy mut sellaisena kuin oon, mä oon aivan kuin eri ihminen. Ihminen, jota ei pelota mikään ja kuka voi valloittaa koko maailman.

Sen, että mä tiedostan sen, mutta haluan myös, että oon itsevarma ihan ittenäni, yksin kadulla, ilman et mun täytyy häpeillä tai pelätä. Se, että kun se ihminen poistuu siitä mun viereltä, mun ei tarvi pelätä tai, että voin lähestyä ihmisiä sellaisena kuin oon.

Ja siksi.

Että asiat alkavat mennä eteenpäin mä otin tavoitteekseni irroittautua mun peloista, niin, että ne ei enää hallitse mua, tai ainakaan paina niin paljoa. Mä haluun pistää itteni tilanteisiin, missä mä poistun kokonaan mun turvapaikasta, mun comfort zonesta, pilvilinnasta, ihan sama, miksi sitä kutsutaan. Mä meen ja teen kaiken, mikä mua niin suunnattomasti pelottaa.

MÄ MEEN, VAIKKA MÄ keksisin miljoona eri tekosyytä, sille miksi mä en menis!

Joten mä aloitin. 

Mä oon aina rakastanut laulamista ja tehnytkin musiikkia sellaisella intohimolla, että jopa paska on riittänyt mulle. Kunhan mä saan laulaa ja tehdä jotain minkä mä kuitenkin tunnen omakseni, edes sanojen muodossa. Mutta mä en oo koskaan oikein uskaltanut seisoa oman juttuni takana, tai sanotaanko mä en oo koskaan oikein uskaltanut seisoa ittenäni! Mä oon aina häpeillyt ja kyseenalaistanut kaikkea.

Joten te voitte kuvitella, kuinka suurelta saavutukselta se mulle tuntui, kun mä esikarsinnasta jatkoonpääsyn jälkeen pääsin SM-KARAOKEN aluefinaaliin Helsingin Pressaan laulamaan. Kun mä kaiken stressaamisen ja turhan huolehtimisen jälkeen kiipesin sinne lavalle!  (Varsinkin, kun tajusin, että ruutu, mistä voi kattoa sanoja on jalkojen tasolla lavan edessä) !!!

Olin niin rikki siellä, niin haavoittuvainen. Tunsin itteni alastomaksi, niinkuin mun koko suojamuuri, jota oon koko elämäni rakentanu oltais otettu multa kokonaan pois. Mutta mä jäin siihen seisomaan. Mutta mä avasin suuni, mutta mun käsi ei tärissytkään niin paljon kuin mä luulin.

Esitys ei lähennelly laisinkaan täydellisyyttä, eikä mun awkwardness ja flunssainen palloääni auttanut asiaa, MUTTA jostain syystä mä pääsin kakkosvaiheeseen ensimmäisen vetoni Pimeän Onnen jälkeen ja pääsin sitten laulamaan Jenni Vartiaisen ihanan Eikö kukaan voi meitä pelastaa, mikä sekään ei mennyt ehkä niin hyvin, MUTTA PERKELE, ETTÄ MÄ IRROITTELIN. Mä annoin mun haavoittuvaisuuden näkyä ja pompin ja hypin siellä niinkö ELÄMÄ OIS TÄSSÄ JA NYT!!! Ja niinhän se olikin.


Ja niin se on nytkin.

Ja mä tunnen kuinka askel askeleelta mä meen lähemmäs sitä Katjaa, jonka mäki haluan tuntea. 

Eniten. 

 JA NIINHÄN SIINÄ KÄVI, mun suureksi järkytykseksi, että tämä nainen nähdäänkin loppufinaalissa, jossa kilpailee vielä 80 törkeen hyvää laulajaa. Arvaa vaan onko kunnia olla niiden joukossa!!! 

Mitä te tuomarit, mussa näittekään, niin kiitos! Te autoitte mua saamaan hitusen sitä itsevarmuutta itseeni, mitä mä tarvitsen. 

Juhlat jäi lyhyeen vatsakivun takia, ja viimeset kaks tuntia kilpailusta oli kärsimystä, mutta seki kärsimys unohtu hetkeksi kun kuulin tuloksen. ONNI!!!

TÄSTÄ ON TAAS HYVÄ kehittää ja kehittyä.

Jännitys ei ehkä ookkaan niin paha asia.