Mikä tyhjyyden tunne. Miten kaunis näkymä. Ikkunasta, turvassa muilta ihmisiltä.
Kuinka rumaksi tunnenkaan itseni. Ja niin hauraaksi. Niin rikkoutuvaksi.
Tuo kauneuskin on katoavaa. Pian sinäkin lasket. Aurinko. Haluaisin itkeä.
Ja minä itkenkin. Sisäisesti. Olen yksin. Ja yksinäinen. Mutta niin olin
ennenkin, ihmisten seurassa. Tämä tunne ei ole uusi, mutta silti aina niin
yllättävä.
Kappale, jonka soitin vuosia sitten soi soittimessani nyt. Yhtäkkiä se tuli
mieleeni. Ja nyt muistot vierivät mieleeni. Ja silloinkin muistan tunteneeni
itseni pieneksi ja hauraaksi. Silloin tosin olinkin pienempi, ja hauraampi.
Ainakin fyysisesti. Röyksopp - Only this moment. Vain tämä hetki. Puut
menettävät jo kultaustaan, pian olet mennyttä. Saan ihailla sinua vielä hetken.
Muistoissani olen kesässä ja tuuli tuulee kasvoilleni. Olet vierelläni, mutta
tiedän jo, että olen menettänyt sinut. Tuska, jota tunnen nyt tuntuu rakkaudelta,
jonka tunsin silloin.
http://www.youtube.com/watch?v=ze9Oei__Vvg
Minulla on vielä aikaa. Hetki. En ole vielä menettänyt sinua. Takerrun käteesi,
takerrun tähän hetkeen ja kuvittelen itseni istumaan rinteelle, jonka näen
ikkunastani. Tuuli voisi tuulla kasvoilleni taas. Mutta jään tähän.
En halua kiivetä ylös. Voisinhan tipahtaa.
Milloin meistä tuli näin pinnallisia?
Milloin peiliin katsominen alkoi tuntua tehtävältä?
Milloin minäkin alan katsomaan itseäni niin kriittisesti, että ravaan kaiken
vapaa-aikani salilla ja kiinnitän itseinhoni tai itseni rakastamisen peilikuvaani?
Toivottavasti en koskaan.
Olenhan minäkin pinnallinen ihminen. Olemmehan me kaikki. Myönnän katsovani ihmisten
kuvia ja ohittavani ihmisen heti, jos ulkonäössä yhtään mikään ei miellytä minua.
Mutta myönnän myös, että minulle tulee siitä paskamainen olo ihmisenä. Ainakin hetkeksi.
Eihän ulkonäöllä ole mitään merkitystä? Ei. Mutta kun et tiedä ihmisestä mitään muuta kuin sen, siitä tuleekin todella tärkeä asia.
Oletko koskaan huomannut, kuinka ihmisestä tulee kauniimpi kun tiedät hänestä enemmän? Kun sinulle esimerkiksi valkenee, että hän on todella taitava jossakin asiassa mitä hän tekee...vaikkapa hyvä piirtämään tai kirjoittamaan? Yhtäkkiä ihminen, joka aiemmin ei näyttänyt sinun silmissäsi miltään, vaikuttaakin nyt yhtäkkisen viehättävältä? Näin käy minulle todella usein.
Ja samoin minulle käy myös niin, että ihminen, joka aiemmin oli mielestäni todella komea/kaunis onkin yhtäkkiä todella ruma. Ja miksi? Koska hänen luonteensa on todella inhoittava. Varsinkin itsekkäät ja itseään täynnä olevat ihmiset muuttuvat hetkessä rupikonniksi.
Yhteenvetona voikin todeta, että ihminen on vain pintaa, kunnes sillä pinnalla on sisältöä.
Ja sitähän ei saa salilta, ei purkista, eikä rahallakaan. Kun se tärkein on kunnossa, kaikki muukin varmasti loksahtaa kohdilleen.
Ainakin sille oikealla ihmiselle.
