Nyt.
Oon ottanut etäisyyttä mun aiemmasta kirjoituksesta, että pystyn näkemään
asiat selvemmin, tarkemmin, eri perspektiivistä. Sain tarpeeksi aikaa.
Mä huomasin, ajattelevani asiaa niin monelta eri kantilta.
Se, kuinka mä oon itsevarma toisten seurassa. Niiden ihmisten, jotka rakastaa mua ja hyväksyy mut sellaisena kuin oon, mä oon aivan kuin eri ihminen. Ihminen, jota ei pelota mikään ja kuka voi valloittaa koko maailman.
Sen, että mä tiedostan sen, mutta haluan myös, että oon itsevarma ihan ittenäni, yksin kadulla, ilman et mun täytyy häpeillä tai pelätä. Se, että kun se ihminen poistuu siitä mun viereltä, mun ei tarvi pelätä tai, että voin lähestyä ihmisiä sellaisena kuin oon.
Ja siksi.
Että asiat alkavat mennä eteenpäin mä otin tavoitteekseni irroittautua mun peloista, niin, että ne ei enää hallitse mua, tai ainakaan paina niin paljoa. Mä haluun pistää itteni tilanteisiin, missä mä poistun kokonaan mun turvapaikasta, mun comfort zonesta, pilvilinnasta, ihan sama, miksi sitä kutsutaan. Mä meen ja teen kaiken, mikä mua niin suunnattomasti pelottaa.
MÄ MEEN, VAIKKA MÄ keksisin miljoona eri tekosyytä, sille miksi mä en menis!
Joten mä aloitin.
Mä oon aina rakastanut laulamista ja tehnytkin musiikkia sellaisella intohimolla, että jopa paska on riittänyt mulle. Kunhan mä saan laulaa ja tehdä jotain minkä mä kuitenkin tunnen omakseni, edes sanojen muodossa. Mutta mä en oo koskaan oikein uskaltanut seisoa oman juttuni takana, tai sanotaanko mä en oo koskaan oikein uskaltanut seisoa ittenäni! Mä oon aina häpeillyt ja kyseenalaistanut kaikkea.
Joten te voitte kuvitella, kuinka suurelta saavutukselta se mulle tuntui, kun mä esikarsinnasta jatkoonpääsyn jälkeen pääsin SM-KARAOKEN aluefinaaliin Helsingin Pressaan laulamaan. Kun mä kaiken stressaamisen ja turhan huolehtimisen jälkeen kiipesin sinne lavalle! (Varsinkin, kun tajusin, että ruutu, mistä voi kattoa sanoja on jalkojen tasolla lavan edessä) !!!
Olin niin rikki siellä, niin haavoittuvainen. Tunsin itteni alastomaksi, niinkuin mun koko suojamuuri, jota oon koko elämäni rakentanu oltais otettu multa kokonaan pois. Mutta mä jäin siihen seisomaan. Mutta mä avasin suuni, mutta mun käsi ei tärissytkään niin paljon kuin mä luulin.
Esitys ei lähennelly laisinkaan täydellisyyttä, eikä mun awkwardness ja flunssainen palloääni auttanut asiaa, MUTTA jostain syystä mä pääsin kakkosvaiheeseen ensimmäisen vetoni Pimeän Onnen jälkeen ja pääsin sitten laulamaan Jenni Vartiaisen ihanan Eikö kukaan voi meitä pelastaa, mikä sekään ei mennyt ehkä niin hyvin, MUTTA PERKELE, ETTÄ MÄ IRROITTELIN. Mä annoin mun haavoittuvaisuuden näkyä ja pompin ja hypin siellä niinkö ELÄMÄ OIS TÄSSÄ JA NYT!!! Ja niinhän se olikin.
Ja niin se on nytkin.
Ja mä tunnen kuinka askel askeleelta mä meen lähemmäs sitä Katjaa, jonka mäki haluan tuntea.
Eniten.
JA NIINHÄN SIINÄ KÄVI, mun suureksi järkytykseksi, että tämä nainen nähdäänkin loppufinaalissa, jossa kilpailee vielä 80 törkeen hyvää laulajaa. Arvaa vaan onko kunnia olla niiden joukossa!!!
Mitä te tuomarit, mussa näittekään, niin kiitos! Te autoitte mua saamaan hitusen sitä itsevarmuutta itseeni, mitä mä tarvitsen.
Juhlat jäi lyhyeen vatsakivun takia, ja viimeset kaks tuntia kilpailusta oli kärsimystä, mutta seki kärsimys unohtu hetkeksi kun kuulin tuloksen. ONNI!!!
TÄSTÄ ON TAAS HYVÄ kehittää ja kehittyä.
Jännitys ei ehkä ookkaan niin paha asia.
So Katyalicious...
sunnuntai 17. toukokuuta 2015
torstai 7. toukokuuta 2015
Sokea.
Miten mä oon ollut niin sokea? Niin sokea itselleni.
Mä oon nyt ehkä vasta kunnolla myöntämässä itselleni, etten mä olekkaan mitä mä luulin. Mä en olekkaan itsevarma nainen.
Mähän olen kaukana siitä.
Älä ota tätä väärin, mulla on sellainen asenne elämään, että huijjaan sua hyvin. Oon huijannut itteänikin. Pitkään.
Oon huomannut asioita mun elämässä ja oikeen saanut sellaisia ahaa elämyksiä, että kappas. Tätä on jatkunut jo kauan!
Mä en katso ihmisiä edes kadulla kunnolla silmiin vaan mä painan pään alas tai katson muualle ja välttelen katsetta.
Mä häpeilen mun kasvoja, koska toinen puoli mun kasvoista häiritsee mua, mun rikkinäisten hampaiden jne typerien syiden takia, koska toinen puoli on erilainen kuin toinen)
...ja vieläkin kun mä nauran mä pistän käden mun suun eteen (vaiva ajoista kun mulla oli junaraudat ja vieläkin mä vähän häpeän mun viallista hammasrivii)
ja kaiken aikaa mä selittelen mun painoa ja jos joku nyt sattuu kehuu mua niin mä mietin mielessäni, että noh, jos se näkis mut luonnossa niin ei se ehkä ajattelis noin, sillä mähän oon vaan niin hemmetin hyvännäkönen kuvissa tai kun sille päälle satun tai meikit on hyvin tai...
SIIS MITÄ HITTOA?! MIKÄ MUA VAIVAA?!? Mistä tää tulee? Sen mä ainakin tiedän, että tää ei liity millään tavalla mun painoon, sillä mä oon ollut hoikassakin kunnossa ja tein ja ajattelin noin silti.
Vaivaan ei myöskään oo auttanut se, että mä seison peilin edessä ja katson itseäni ja mietin, että olenpa minä ihana. Ei. Mitä enemmän mä katson itseäni peilistä sen rumempana mä itseni vain näen.
Te tiedätte tän, ei vaan kannata kattoa itteensä peilistä liian kauan. Mieluiten mahdollisimman vähän niin sitten saattaa joskus yllättyäkki että voi ihana!
Oon koittanut nyt miettiä tätä, että oonko mä vaan tälläinen ihminen. Vai mistä tää johtuu? Mitä tässä on taustalla? Ehkä tää vaatii enemmän sulattelua.
TAI ehkä ne peilit pitäis oikeesti vaan nakata pois ja keskittyä siihen mitä siellä sisällä on. Ja oikeesti miettiä mikä tän aiheuttaa.
Mähän rakastan itteäni? Vai rakastanko sittenkään? Oonko mä todellisuudessa hyväksyni itteni sellaisena kuin oon.
En.
Mutta miksi?
Mä en nyt sano, että tää on ainoa syy ja ehkä ei edes se, mutta jostain tän ongelman käsittely täytyy lähteä. Ja mulle tää lähti tästä myöntämisestä itselleni. Kaiken peittelyn ja parempien vaiheiden jälkeen.
Ehkä se on taas se, että mä pelkään olla onnellinen. Sehän on oikeesti pelottavin tunne maailmassa huomata, että kaikki on hyvin.
Jos kaikki on hyvin pitää keksiä jotain mikä olisi pielessä, muuten tuntee ittensä täysin mielenvikaiseksi.
EN MINÄ rehellisesti sanottuna TIEDÄ!
Mutta oon kuitenkin huomannut että painon pudottaminen on auttanut mua saamaan oloani paremmaksi, mutta onko se ne kilot vai onko se vaan se urheiluntuoma ilo?
Jos mä olisin nyt kauniimpi, laihempi ja saisin täydelliset hampaat tekiskö se musta onnellisemman? Tuskin.
Kysymys kuuluukin,
PYSTYNKÖ mä OIKEESTI joskus hyväksymään itteni virheineen kaikkineen?
Jos mä oikein laitan yritystä tähän. Ei ulkonäön, vaan itteni rakentamiseen ja uudelleenluomiseen sisältäpäin.
Siihen mä haluan uskoa.
Tää ei sit ollut mikään sääliä hakeva päivitys, vaan todellista itsetutkiskelua ja kasvua omassa ihossa.
Mä jatkan.
Mä oon nyt ehkä vasta kunnolla myöntämässä itselleni, etten mä olekkaan mitä mä luulin. Mä en olekkaan itsevarma nainen.
Mähän olen kaukana siitä.
Älä ota tätä väärin, mulla on sellainen asenne elämään, että huijjaan sua hyvin. Oon huijannut itteänikin. Pitkään.
Oon huomannut asioita mun elämässä ja oikeen saanut sellaisia ahaa elämyksiä, että kappas. Tätä on jatkunut jo kauan!
Mä en katso ihmisiä edes kadulla kunnolla silmiin vaan mä painan pään alas tai katson muualle ja välttelen katsetta.
Mä häpeilen mun kasvoja, koska toinen puoli mun kasvoista häiritsee mua, mun rikkinäisten hampaiden jne typerien syiden takia, koska toinen puoli on erilainen kuin toinen)
...ja vieläkin kun mä nauran mä pistän käden mun suun eteen (vaiva ajoista kun mulla oli junaraudat ja vieläkin mä vähän häpeän mun viallista hammasrivii)
ja kaiken aikaa mä selittelen mun painoa ja jos joku nyt sattuu kehuu mua niin mä mietin mielessäni, että noh, jos se näkis mut luonnossa niin ei se ehkä ajattelis noin, sillä mähän oon vaan niin hemmetin hyvännäkönen kuvissa tai kun sille päälle satun tai meikit on hyvin tai...
SIIS MITÄ HITTOA?! MIKÄ MUA VAIVAA?!? Mistä tää tulee? Sen mä ainakin tiedän, että tää ei liity millään tavalla mun painoon, sillä mä oon ollut hoikassakin kunnossa ja tein ja ajattelin noin silti.
Vaivaan ei myöskään oo auttanut se, että mä seison peilin edessä ja katson itseäni ja mietin, että olenpa minä ihana. Ei. Mitä enemmän mä katson itseäni peilistä sen rumempana mä itseni vain näen.
Te tiedätte tän, ei vaan kannata kattoa itteensä peilistä liian kauan. Mieluiten mahdollisimman vähän niin sitten saattaa joskus yllättyäkki että voi ihana!
Oon koittanut nyt miettiä tätä, että oonko mä vaan tälläinen ihminen. Vai mistä tää johtuu? Mitä tässä on taustalla? Ehkä tää vaatii enemmän sulattelua.
TAI ehkä ne peilit pitäis oikeesti vaan nakata pois ja keskittyä siihen mitä siellä sisällä on. Ja oikeesti miettiä mikä tän aiheuttaa.
Mähän rakastan itteäni? Vai rakastanko sittenkään? Oonko mä todellisuudessa hyväksyni itteni sellaisena kuin oon.
En.
Mutta miksi?
Mä en nyt sano, että tää on ainoa syy ja ehkä ei edes se, mutta jostain tän ongelman käsittely täytyy lähteä. Ja mulle tää lähti tästä myöntämisestä itselleni. Kaiken peittelyn ja parempien vaiheiden jälkeen.
Ehkä se on taas se, että mä pelkään olla onnellinen. Sehän on oikeesti pelottavin tunne maailmassa huomata, että kaikki on hyvin.
Jos kaikki on hyvin pitää keksiä jotain mikä olisi pielessä, muuten tuntee ittensä täysin mielenvikaiseksi.
EN MINÄ rehellisesti sanottuna TIEDÄ!
Mutta oon kuitenkin huomannut että painon pudottaminen on auttanut mua saamaan oloani paremmaksi, mutta onko se ne kilot vai onko se vaan se urheiluntuoma ilo?
Jos mä olisin nyt kauniimpi, laihempi ja saisin täydelliset hampaat tekiskö se musta onnellisemman? Tuskin.
Kysymys kuuluukin,
PYSTYNKÖ mä OIKEESTI joskus hyväksymään itteni virheineen kaikkineen?
Jos mä oikein laitan yritystä tähän. Ei ulkonäön, vaan itteni rakentamiseen ja uudelleenluomiseen sisältäpäin.
Siihen mä haluan uskoa.
Tää ei sit ollut mikään sääliä hakeva päivitys, vaan todellista itsetutkiskelua ja kasvua omassa ihossa.
Mä jatkan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)