Oon huomannu itsestäni uusia piirteitä.
Enkä mä pidä niistä.
Nää piirteet muistuttaa mua ajasta, kun en tuntenut yhtään mitään. En surua, en iloa,
en häpeää, en mitään. Jos joku satutti mua, mua nauratti. Halusin itkee mutten saanut itkuu tulemaan.
Katsoin peilistä mannekiinii, johon en saanut mitään yhteyttä.
Mitä mulle on tapahtumassa?
Miksi mä en ajattele toisten ihmisten tunteita ennenkuin toimin. Varsinkin jos sen ihmisen
kuuluis olla tärkeä mulle?
Tuntuu, etten tunne itseäni enää. Mä sanon jotain mut toimin toisin.
Mun täytyy löytää itteni taas, jostain kaiken tän suojamuurin alta mihin oon itteni piilottanu.
Enhän mä voinu sallia sun enää satuttavan mua.
Satutan itseeni ensin.
Aina kun tuntuu, et oon antanu itteni täysillä jollekkin mua on sattunut eniten.
Ehken mä halua enää antaa itteeni kellekkään. Ehken mä halua enää välittää.
Mut mun pitäs välittää tarpeeksi ees itsestäni, etten mä tekis näin.
Sillä nyt mua ahdistaa ja tuntuu raskaalta.
Anna anteeksi Katja.
Sä ansaitset parempaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti